25. helmikuuta 2018

Kosketuksia

Voin jo paljon paremmin kuin viime kirjoitukseni aikaan, kiitos elämän yllätyksellisyyden ja ihmisten. Olen tavannut niin paljon uusia tuttavuuksia, että pää on vähän pyörällä mutta hyvällä tavalla. Viime viikonloppuna olin katsomassa talviolympialaisia ja se oli hurjan hauskaa. Löysin kierrätyskatoksesta pahvia ja askartelin itse Suomen lipun, joka herätti itse kisoissa niin suurta hilpeyttä että eräs herra lahjoitti minulle oikean, pienen lipun (jonka kuitenkin unohdin myöhemmin kaverinkaverin autoon. Hän olisi tuonut sen takaisin, mutta käskin pitää muistona).

Rakastan sellaisia reissuja, jotka alkavat yhteisellä bussimatkalla ja kun astutaan ulos autosta, kaikki ovatkin jo ystäviä. Olen myös yllättänyt itseni ja huomannut, että olen tutustunut ihmisiin melko omituisilla tavoilla ja odottamatta, esimerkiksi:
- Puhelimeni akku oli tyhjä ja seisoin yksin bussiterminaalissa. Huhuilin ympärillä olevilta laturia lainaan, ja onnekseni paikalla oli erittäin mukava slovenialainen poika, jonka kanssa päädyin juttelemaan koko bussimatkan, ja jonka laturin vaihtopään unohdin vahingossa taskuuni... Mutta tämän johdosta tapaamme kahvilla uudelleen myöhemmin.
- Metrossa minua lähestyi eräs korealainen nuori nainen, joka halusi kovasti saada ulkomaalaisen kaverin ja jonka kanssa sovin lopulta meneväni pizzalle, sillä kävi ilmi että molempien lempipizza on margarita.
- Vessajonossa törmäsin suomalaiseen ja itävaltalaiseen parivaljakkoon, he tarvitsivat apua kasvomaalien kanssa. Työn tehtyäni sain palkaksi oluen jos toisenkin.
- Kuulin jääkiekkoareenan ulkopuolella Ukkometson kaikuvan jostain olutteltan suojasta. Lopulta istuin itseäni kaksi kertaa vanhempien ihmisten seurassa oluella -10 asteen pakkasessa ja vitsailin että tästä tulee mieleen juhannus. 



Tämän lukukauden vaihto-oppilaat saapuivat pari päivää sitten ja olin kovin innoissani. Olen ikävöinyt yhteisiä illallisia, sellaisia kun porukkaa on niin paljon että meidän on vaikeaa mahtua mihinkään ravintolaan ja kun pöytä täyttyy uusista tuttavuuksista sekä soju-pulloista. Eilen minä ja korealainen kaverini veimme uudet ystävämme tutustumaan Souliin. Tuntui hassulta, kun minulta kysyttiin asioita aivan kuin olisin eilisen teereen poika, vaikka edelleen Souliin mennessäni tunnen yhä olevani turisti ja joudun tutkimaan metrokarttaa yhtä tarkasti kuin aina ennenkin oikean pysäkin löytääkseni. Menimme pelisaliin ja hävisin ilmakiekossa sekä Mario Kartissa (jälkimmäisessä vain koska olin jo voitolla, mutta vastustajani heitti eteeni banaaninkuoria!). 



Olen nukkunut muutamat yöt uuden ihmisen kanssa, sellaisen jonka olen tuntenut vasta muutaman viikon mutta joka nyt jo tuntuu hyvin läheiseltä ja turvalliselta. Jonka hiuksia letitän niin kuin olisin tehnyt niin jo kauan, taustalla Hayley Kiyokon Feelings loopilla. Läheisyys on minulle kaikki kaikessa. En toivoisi hyvinvointini riippuvan täysin muista ihmisistä, mutta koen pääseväni paremmin kosketuksiin oman itseni kanssa, kun saan olla sosiaalinen ja jakaa paloja itsestäni muille ihmisille. Ymmärrän ajatuksiani paremmin, kun sanon ne ääneen. Tosin kirjoittaminenkin kelpaa, siksi ostin uuden päiväkirjan joka on oikeastaan muistivihko ja jota on helpompi kantaa mukana. Sen lisäksi olen hankkinut daily plannerin, koska päätin että unohteluni saa riittää ja alan viimein pitämään kirjaa tärkeistä asioista. Olen maailman epäjärjestelmällisin ihminen ja usein saan kiittää moukan tuuria siitä, etten ole enemmän hukassa asioiden kanssa.



Irti päästäminen on vaikeaa, luulen että vaikeinta koko ulkomailla asumisen kokemuksessa. Kun tapaa paljon ihmisiä, jotka ovat myös tavallaan matkalla ja jotka pysyvät elämässäsi vain hetken, on vaikeaa olla kiintymättä liikaa ja sitten surematta, kun tiet väistämättä eroavat. Yritän hyväksyä sen, että en voi pitää kaikkea käsissäni. Ihmiset ja kokemukset eivät ole yhtään vähemmän tärkeitä, vaikka niistä ei muodostuisi läpi elämän jatkuvaa sidettä. Ne jäävät silti osaksi minua, muokkaavat ja toivottavasti tekevät minusta paremman, täydemmän ihmisen. Elämä on niin ailahtelevaista. Olen jo ehtinyt murehtia paluutani Suomeen, vaikka minulla on vielä kokonainen lukukausi edessäni. Ja toisaalta samaan aikaan kaipaan Suomea kovasti, etenkin ihmisiä joita en ole nähnyt aikoihin ja jotka haluaisin luokseni edes päiväksi.

Muutimme 13-vuotiaana pois kodista, jossa olin siihen asti kasvanut, ja vaikka uusi kotimme sijaitsi samalla alueella vain parin kilometrin päässä, itkin kuulemma viikon päivät kun en osannut yhtään sopeutua tilanteeseen ja minulla oli ikävä kaikkea. Tuota miettiessäni ymmärrän, kuinka paljon olen kasvanut. Kaikkea ei ole tarkoitettu pysyväksi, ja hyvä niin. Koska eihän elämä muuten mene eteenpäin.



Tämän hetken lempikappaleeni on Pyhimyksen uuden levyn nimikkokappale Tapa poika. Älä mee ikin Ikeaa, tai jos meet nii mee, se on vaa kauppa.

2 kommenttia:

  1. Aa ihanaa.

    Tulikin mieleeni, että jos huvittaa ja jos sieltä löytyy joku kiva kalenteri/planner/joku tsydeemi niin tuo mulle! Haluisin kans kirjoittaa asiat ylös, mutta semmoset normikalenterit, joita Suomalaiset kirjakaupat on täynnä, tuntuu musta huonoilta. Tällä hetkellä mulla on sellainen Virosta ostettu planner, johon itse kirjoitetaan päivämäärät mut tavallaan on jonkinlaiset osiot valmiiksi päiville ja kuukausille eikä tarvi itse askarrella niitä (kun oon kyl yrittänyt itsekin tehdä jotain bullet journal -tyyppistä, mutta niistä on tullut niin rumia että on vaan itkettänyt. tuo on ihan nätti, mutta pian täysi.)

    Pyhimyksen uusi levy on hyvä. Tykkään just esim tuosta lainista, se naurattaa koska nnii. Tänään on soinu päässä Tutti suus ja mietiskelen sitä.

    Pidä hauskaa ihana Roosa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on paljon noita kalenteri-plannereita! Harmi vaan kun ne tuppaa alkamaan tammikuusta ja lähden täältä jo heinäkuun korvila, joten en tiedä löydänkö ajankohtaista... Ehkä löydän just sellaisen, mihin saa ite merkata päivät!

      Pidä myös hauskaa ihana Vilma.

      Poista