9. huhtikuuta 2018

When you love you never lose


On keväistä, päivät ovat pidempiä. On se omituinen sää kun ei oikein tiedä mitä pukea ylleen, koska aamulla tulee vilu kuitenkin mutta päivällä on jo kuuma. Aurinko on niin kirkas, että silmät vetistävät.

Toissapäivänä katsoimme elokuvan Lion (2016) ja itkimme toistemme olkia vasten. Se oli aika hyvä elokuva, kannattaa katsoa.






사랑을 함으로써 잃는 것은 없다.
When you love, you never lose.




Kevät tuntuu tuoreelta ja raikkaalta. Uusi vuosi voisi alkaa mieluummin keväästä, kun lumi sulaa pois eikä ole enää niin tunkkaista. Keväisin on sellainen olo, että ehkä kaikki on sittenkin mahdollista.

26. maaliskuuta 2018

My heart is different now

On maanantai ja syön lounaaksi muroja koska en halunnut (tai jaksanut) mennä luennolle. Aamulla jäin peiton alle makoilemaan, kuuntelemaan sydämen sykettä lähtöisin toisen kehosta pääni alla; silmät kiinni mietin että on hetkiä joita ei voi päästää käsistään ja se oli yksi niistä. Yöllä näin unta että olin hississä joka meni rikki ja vain putosi, putosi ja putosi, ja makasin sen lattialla odottaen iskeytymistä maahan mutta sitä ei ikinä tullut.

Viikonloppuna ystäväni täytti 21 ja pidimme juhlat. Lauloimme hyvää syntymäpäivää kaikilla kielillä joita osasimme ja valvoimme aamuun saakka pienen korealaisen asunnon olohuoneessa makoillen. Olemme yhdessä yksin; kaikkien koti on jossain kaukana merten takana, mutta täältä löysimme uuden perheen ja kodin. Kokkaamme yhdessä aamupalaa eikä ikävä tunnu jaettuna niin pahalta.



Aika usein tunnen liikaa, niin paljon etten osaa pukea sitä sanoiksi, aivan kuin minuun voisi porata reiän ja kaikki sisälläni suihkuaisi ulos hirveällä paineella. Aloillaan oleminen on vaikeaa, en tiedä mitä tekisin käsilläni. Iltaisin en osaa käydä yksin nukkumaan vaan ikävöin vähän kaikkea, eniten rauhoittavaa kosketusta johon on helppo unohtua ja sitten nukahtaa.

Eräänä lauantaiaamuna kiipesimme vuorenhuipulle katsomaan auringonnousua ja mietin että blogiin kirjoitettuna se kuulostaa kovin runolliselta, mutta oikeasti olin todella väsynyt ja minulla oli aika kylmä koko ajan. Mutta huipulla se kaikki unohtui ja auringon tullessa esiin taisin itkeäkin vähän koska olin niin onnellinen.



Kevät on viimein täällä ja päivät tuntuvat raikkaammilta. En malta odottaa puiden kukkimista ja lämpimiä päiviä. Odotan myös että vihannekset vähän halventuisivat.

Eilen istuimme roskakatoksen takana tupakoimassa ja katsomassa ohitse ajavia autoja, ja päätimme että teemme road tripin jonakin viikonloppuna, ajamme vailla päämäärää ympäri Korean niemimaata, nukumme huonoissa motelleissa ja laulamme ysärikappaleita läpi yön. Toivon sydämestäni että tämä toteutuu.





Toissa viikonloppuna olimme festivaaleilla ja (jälleen) juhlimme myöhään yöhön, ja hetken päähänpistosta juoksimme porukalla rannalle löydettyämme lähikaupasta ilotulitteita. Meri pauhasi jossain taustalla, kun tanssimme hiekassa ilman kenkiä ja heilutimme tähtisädetikkuja. Myöhemmin aamuyöllä makasin kylvyssä ja yritin pestä hiekkaa pois hiuksistani. Se yö on yksi suosikkiöistäni pitkään aikaan.

"How long is forever?"
"Sometimes, just one second."



"Do you think you can get so broken that you cannot be fixed anymore?" hän kysyi minulta eräänä iltana ja sanoin että "No. I don't know. Maybe." Mutta onko sillä väliä? Kaikki ovat vähän rikki toisinaan ja silti yrittävät tarpoa elämässä eteenpäin. Ehkä kaikkea ei voi korjata, tai edes pidä korjata. Muki on edelleen muki vaikka siinä olisikin säröjä. Peili on edelleen peili vaikka se olisi hajalla. Ja kun siihen peiliin katsoo, näkee täysin erilaisen heijastuksen kuin muista peileistä. Joten ehkä loppujen lopuksi se ei haittaa.

14. maaliskuuta 2018

Auringonlaskuja ja spagettia

Ajan lyhyt historia on kirja, joka on vaikuttanut minuun syvästi vaikka en oikeastaan ymmärtänyt siitä ihan kaikkea, mutta mielestäni sen oleellisimman; kuinka kaikki on loppujen lopuksi melko sekavaa ja olemassaolomme on niin kummallinen sattuma, että pelkästään sitä on syytä juhlistaa aina silloin tällöin. Luettuani Stephen Hawkingin kuolemasta muistin heti ensi kerran, kun luin tuon kirjan ja kuinka muistan puhuneeni siitä kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella (heitä tuskin oli kovin montaa). Toivon että nyt Stephenillä on kaikki hyvin.

Tänään täällä oli todella lämmin, 22 astetta, ja kun kävelin aamulla yliopistolle ylläni paksu takki ja huppari, tajusin tehneeni pahan virheen. Saavuin korean luennolle tyylikkäästi vähän myöhässä, hiestä valuen ja puuskuttaen, ja korean opettajani mielestä se oli kovin hauskaa, koska olenhan suomalainen ja lämpö ei selvästi sovi minulle. Hän on kyllä erittäin hauska ja sydämellinen nainen, ja on jostain syystä innostunut Suomesta: eniten häntä kiehtoo avannossa käynti, ja hän kysyy minulta usein että onko minulla ikävä avantoon. (En tiedä kuinka ikävä sinne voi olla, mutta vastaan kuuliaisesti, että on.)



Hyvä ystäväni oli käymässä luonani täällä Koreassa, ja esitellessäni häntä ystävilleni minut valtasi kummallinen tunne - aivan kuin kaksi elämääni olisivat yhtäkkiä kohdanneet. Toisaalta olen yhä se sama ihminen, joka seitsemän kuukautta sitten lähti Suomesta, ja toisaalta olen muuttunut hyvin paljon. Tai en ehkä muuttunut, mutta saanut lisää ulottuvuuksia, vähän kuin graffiti jonka päälle on maalattu uudestaan ja uudestaan. Ja jota on myös kolhittu jonkin verran. En koe eläväni kaksoiselämää, mutta silti kun pala Suomea tuli tänne luokseni, Suomi tuntui oudolla tavalla todella kaukaiselta. Toisaalta kun näin ystäväni tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan, vaikka se kertoo enemmän ehkä ystävyydestämme kuin pelkästään minusta.

Aika tuntuu hupenevan hurjaa vauhtia ja juuri kun on ehtinyt asettua aloilleen ja hyväksyä uusi ihmeellinen elämänsä maailman toisella puolen, pitänee jo lähteä takaisin. Suoraan sanottuna se hieman pelottaa. Enenevissä määrin olen alkanut nähdä tämän vuoden eräänlaisena siirtymänä, ei välttämättä aikuisuuteen mutta ehdottomasti kohti jotakin. Toivottavasti ehjempää minää. 

"No one can tell what goes on in between the person you were and the person you become. No one can chart that blue and lonely section of hell. There are no maps of the change. You just come out the other side. Or you don't."



Viime aikoina sydämeni on pakahtunut moneen kertaan ja eri syistä, esimerkiksi kun:
- vastaanotin runon, joka oli kirjoitettu minusta ja se oli niin kaunis että vieläkin ajattelen sitä melko usein
- ilta-aurinko valaisee kotikatuani samalla kun neonvalomainokset ovat syttymäisillään, ja tunnen aitoa tänne kuuluvuuden tunnetta
- näen lasten reaktiot, kun he ovat ensin tuijottaneet metrossa minua ja vastaan tekemällä hauskoja ilmeitä
- herään aamulla lämpimästä sängystä ja hän on vierelläni, nukkuen yhä
- istun bussissa kuunnellen lempimusiikkiani ja osaan jo pysäkit niin hyvin ulkoa, että voin matkustaa puoliunessa ilman tarvetta tarkistaa sijaintiani kännykästä koko ajan
- yliopistolla vastaan kävelee paljon tuttuja kasvoja, jotka tervehtivät ja kysyvät mitä kuuluu, eikä opiskelu tunnu enää yksinäiseltä ja pelottavalta




Olen alkanut nukkua pitkiä päiväunia, sillä iltaisin en malta (tai ehdi) mennä aikaisin nukkumaan vaikka nousen aamulla aikaisin, joten kotiin tullessani minun on pakko ummistaa silmäni hetkeksi. Suomessa minun oli helppo mennä aikaisin nukkumaan, mutta täällä elämä on melko iltapainotteista - myöhäisin luentonikin loppuu vasta yhdeksältä. Myös juhlia ja muita tapahtumia on paljon, ja kaiken tämän keskellä on hankalaa löytää aikaa pelkästään rauhoittumiseen. Ostin taas joogasalin jäsenyyden tälle lukukaudelle, toivottavasti ehdin käydä joogaamassa ainakin kahdesti viikossa. Jooga on kokonaan koreaksi ja aluksi minun oli vähän vaikeaa rentoutua, kun en pystynyt pelkästä puheesta ymmärtämään että mitä pitäisi tehdä, mutta nykyään pystyn jo silmät kiinni kuunnellen seuraamaan ohjeita, mistä olen aika ylpeä.



Haluaisin oppia olemaan murehtimatta tulevaisuutta, etenkin asioita joille en tällä hetkellä voi mitään. Mutta se on niin kovin hankalaa, varsinkin kun päässäni tapahtuu ensiksi pahin mahdollinen ja kaikki on jo menetetty. Tahtoisin oppia päästämään irti ja hyväksymään asiat sellaisenaan. Olen mielestäni jo vähän edistynyt tähän suuntaan, vaikka minusta tuskin koskaan tulee valmista ja varmasti vielä vuosienkin päästä huomaan ahdistuvani muutaman kuukauden päässä häämöttävistä epävarmuuksista. Mutta kaikki aikanaan. Ainakin juuri tällä nimenomaisella hetkellä olen melko seesteinen makoillessani sängyssäni ja kirjoittaessani tätä, korvissani rauhallista musiikkia ja vierelläni teekuppi. Huominen saa tulla, mutta ei ihan vielä.

"Do not try to become anything. Do not make yourself into anything. Do not be a meditator. Do not become enlightened. When you sit, let it be. When you walk, let it be. Grasp at nothing. Resist nothing."

25. helmikuuta 2018

Kosketuksia

Voin jo paljon paremmin kuin viime kirjoitukseni aikaan, kiitos elämän yllätyksellisyyden ja ihmisten. Olen tavannut niin paljon uusia tuttavuuksia, että pää on vähän pyörällä mutta hyvällä tavalla. Viime viikonloppuna olin katsomassa talviolympialaisia ja se oli hurjan hauskaa. Löysin kierrätyskatoksesta pahvia ja askartelin itse Suomen lipun, joka herätti itse kisoissa niin suurta hilpeyttä että eräs herra lahjoitti minulle oikean, pienen lipun (jonka kuitenkin unohdin myöhemmin kaverinkaverin autoon. Hän olisi tuonut sen takaisin, mutta käskin pitää muistona).

Rakastan sellaisia reissuja, jotka alkavat yhteisellä bussimatkalla ja kun astutaan ulos autosta, kaikki ovatkin jo ystäviä. Olen myös yllättänyt itseni ja huomannut, että olen tutustunut ihmisiin melko omituisilla tavoilla ja odottamatta, esimerkiksi:
- Puhelimeni akku oli tyhjä ja seisoin yksin bussiterminaalissa. Huhuilin ympärillä olevilta laturia lainaan, ja onnekseni paikalla oli erittäin mukava slovenialainen poika, jonka kanssa päädyin juttelemaan koko bussimatkan, ja jonka laturin vaihtopään unohdin vahingossa taskuuni... Mutta tämän johdosta tapaamme kahvilla uudelleen myöhemmin.
- Metrossa minua lähestyi eräs korealainen nuori nainen, joka halusi kovasti saada ulkomaalaisen kaverin ja jonka kanssa sovin lopulta meneväni pizzalle, sillä kävi ilmi että molempien lempipizza on margarita.
- Vessajonossa törmäsin suomalaiseen ja itävaltalaiseen parivaljakkoon, he tarvitsivat apua kasvomaalien kanssa. Työn tehtyäni sain palkaksi oluen jos toisenkin.
- Kuulin jääkiekkoareenan ulkopuolella Ukkometson kaikuvan jostain olutteltan suojasta. Lopulta istuin itseäni kaksi kertaa vanhempien ihmisten seurassa oluella -10 asteen pakkasessa ja vitsailin että tästä tulee mieleen juhannus. 



Tämän lukukauden vaihto-oppilaat saapuivat pari päivää sitten ja olin kovin innoissani. Olen ikävöinyt yhteisiä illallisia, sellaisia kun porukkaa on niin paljon että meidän on vaikeaa mahtua mihinkään ravintolaan ja kun pöytä täyttyy uusista tuttavuuksista sekä soju-pulloista. Eilen minä ja korealainen kaverini veimme uudet ystävämme tutustumaan Souliin. Tuntui hassulta, kun minulta kysyttiin asioita aivan kuin olisin eilisen teereen poika, vaikka edelleen Souliin mennessäni tunnen yhä olevani turisti ja joudun tutkimaan metrokarttaa yhtä tarkasti kuin aina ennenkin oikean pysäkin löytääkseni. Menimme pelisaliin ja hävisin ilmakiekossa sekä Mario Kartissa (jälkimmäisessä vain koska olin jo voitolla, mutta vastustajani heitti eteeni banaaninkuoria!). 



Olen nukkunut muutamat yöt uuden ihmisen kanssa, sellaisen jonka olen tuntenut vasta muutaman viikon mutta joka nyt jo tuntuu hyvin läheiseltä ja turvalliselta. Jonka hiuksia letitän niin kuin olisin tehnyt niin jo kauan, taustalla Hayley Kiyokon Feelings loopilla. Läheisyys on minulle kaikki kaikessa. En toivoisi hyvinvointini riippuvan täysin muista ihmisistä, mutta koen pääseväni paremmin kosketuksiin oman itseni kanssa, kun saan olla sosiaalinen ja jakaa paloja itsestäni muille ihmisille. Ymmärrän ajatuksiani paremmin, kun sanon ne ääneen. Tosin kirjoittaminenkin kelpaa, siksi ostin uuden päiväkirjan joka on oikeastaan muistivihko ja jota on helpompi kantaa mukana. Sen lisäksi olen hankkinut daily plannerin, koska päätin että unohteluni saa riittää ja alan viimein pitämään kirjaa tärkeistä asioista. Olen maailman epäjärjestelmällisin ihminen ja usein saan kiittää moukan tuuria siitä, etten ole enemmän hukassa asioiden kanssa.



Irti päästäminen on vaikeaa, luulen että vaikeinta koko ulkomailla asumisen kokemuksessa. Kun tapaa paljon ihmisiä, jotka ovat myös tavallaan matkalla ja jotka pysyvät elämässäsi vain hetken, on vaikeaa olla kiintymättä liikaa ja sitten surematta, kun tiet väistämättä eroavat. Yritän hyväksyä sen, että en voi pitää kaikkea käsissäni. Ihmiset ja kokemukset eivät ole yhtään vähemmän tärkeitä, vaikka niistä ei muodostuisi läpi elämän jatkuvaa sidettä. Ne jäävät silti osaksi minua, muokkaavat ja toivottavasti tekevät minusta paremman, täydemmän ihmisen. Elämä on niin ailahtelevaista. Olen jo ehtinyt murehtia paluutani Suomeen, vaikka minulla on vielä kokonainen lukukausi edessäni. Ja toisaalta samaan aikaan kaipaan Suomea kovasti, etenkin ihmisiä joita en ole nähnyt aikoihin ja jotka haluaisin luokseni edes päiväksi.

Muutimme 13-vuotiaana pois kodista, jossa olin siihen asti kasvanut, ja vaikka uusi kotimme sijaitsi samalla alueella vain parin kilometrin päässä, itkin kuulemma viikon päivät kun en osannut yhtään sopeutua tilanteeseen ja minulla oli ikävä kaikkea. Tuota miettiessäni ymmärrän, kuinka paljon olen kasvanut. Kaikkea ei ole tarkoitettu pysyväksi, ja hyvä niin. Koska eihän elämä muuten mene eteenpäin.



Tämän hetken lempikappaleeni on Pyhimyksen uuden levyn nimikkokappale Tapa poika. Älä mee ikin Ikeaa, tai jos meet nii mee, se on vaa kauppa.

14. helmikuuta 2018

Let us love gently

"Useimmilla ainakin on vähän ikävä kotiin ja vähän yksinäistä, he kätkeytyvät hiustensa sisään ja muuttuvat kukkasiksi." Tove Jansson, Kuvanveistäjän tytär



Hetkiä jolloin on väsynyt, eitästämitääntule, kun on ollut jalkeilla vasta pari tuntia ja tahtoo jo nukkumaan. Ulkona on miljoonia ihmisiä ja silti kaduilla kävellessään tuntee olevansa kovin yksin; kun ei tunnista yksiäkään kasvoja; ihmiset kiiruhtavat ohi take away-kahvit kädessään puhelin korvalla. Kun yrittää tarttua tähän hetkeen kaikin keinoin oleskelemalla milloin missäkin - minäkin olen täällä! Ulkona kanssanne! Näettekö? Seison keskellä katua niin kauan että siitä tulee jo omituista, otan puhelimen ja olen laittavinani viestiä. Pelkään että ihmiset näkevät lävitseni, huomaavat että minulla ei ole oikeaa asiaa olla missään, pelkästään halu kuulua jonnekin ja olla osa sitä kaikkea vilinää. Koreassa ei ole tapana katsoa ihmisiä silmiin edes ohimennen, se tulkitaan huonokäytöksiseksi tuijotukseksi, joten vaikka vilkuilisin kanssaihmisiä kuinka epätoivoisena tahansa, on melko todennäköistä että kukaan ei katso minuun päin vahingossakaan. Se on osa tämän maan kulttuuria, mutta saa minut silti tuntemaan itseni näkymättömäksi.




En ole jaksanut juuri ottaa kuvia (tämän postauksen kuvat ovat lähes kaikki vanhoja), enkä tosin ole nähnyt paljon mitään kuvattavaakaan. Kalenterini on niin tyhjä että sitä täyttääkseni olen kirjannut ylös päivät, jolloin pitää mennä kauppaan. En ole eläissäni odottanut koulun alkua yhtä paljon, kuin nyt. Minun on helppo ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka ovat aikoinaan jääneen kotinsa vangeiksi ja yllättäen neljän seinän sisältä poistuminen on kuin lähtisi valloittamaan Everestiä. Siksi pyristelen kaikin keinoin päästäkseni irti sängyn pohjalta, kuin kärpänen joka on jäänyt hämähäkinseitin satimeen - helpointa olisi vain jäädä aloilleen odottamaan, että sinut kehrätään koteloon ja jätetään odottamaan loppua. 

En tarkoita kuulostaa siltä, että minulla on ollut kaksi viikkoa tylsää ja nyt olen sen vuoksi kuoleman kielissä. Tilanne ulottuu valitettavasti pidemmälle menneisyyteen ja tällaiset hetket, kun on täydellisen yksin monta päivää, kärjistävät ne kaikki vanhat asiat joista on niin kauan yrittänyt päästä eroon.



Onnekseni tänä viikonloppuna minulla on ohjelmaa ja olen jälleen innoissani hetkellisen taantumuksen jälkeen ("turhaan sinne menen, tuskin on edes hauskaa"). Kun on epätoivoinen, on vaikeaa olla näkemättä kaikkea esteenä. Yhtäkkiä ennen niin tutuista asioista tulee kynnyskysymyksiä ja mahdottomia tehdä. Toissapäivänä minun piti selittää vuokraisännälleni että tarvitsen oleskelulupani takia pidemmän vuokrasopimuksen. Yleensä olisin hoitanut moisen asian käden käänteessä, mutta nyt kun se oli yksi koko viikon prioriteeteista, koko hommasta tuli mahdottoman hankala. Valmistauduin koko aamun tähän keskusteluun, johon lopulta kului huimat viisi minuuttia. Vaikka tosipaikan tullen epäröisikin (olkoon asia enemmän tai vähemmän vakava kuin edellä mainittu), on silti eriarvoisen tärkeää pitää kalenterissaan asioita, jotka pitää hoitaa - tai vielä parempaa, asioita joita tekee silkasta ilosta. Tämä on neuvoni paitsi itselleni, myös muille: näe tulevaisuuteen. Vaikka yksinäisyys ja synkät päivät tuntuvat loputtomilta, ne eivät kuitenkaan ole sitä. Aurinko nousee huomenna, ensi viikolla ja ensi kuussakin. Ja jos maailma suo, niin nousemme mekin.

"Tahdon seisoa tulevaisuuden rajalla ja huutaa: ei pelota!" Edith Södergran




Näinä päivinä sitä on kiitollinen ihmisistä, jotka on saanut pitää lähellään kaiken jälkeen, ja joihin voi nojata vaikka valtamerten takaa. Joiden ei tarvitse ratkaista jokaista ongelmaa, vaan jotka kuuntelevat keskeyttämättä ja vastaukseksi tarjoavat rakkautta. Kun ensin itketään, mutta kohta taas jo nauretaan, eikä fyysistä välimatkaa muista,  kun voi pelkästään viestien välityksellä tuntea kuinka lähellä nämä ihmiset loppujen lopuksi ovatkaan. 

"I imagine the people I love as lights, and if I looked at a map I’d see the glowing, no matter the distance between me and them. The world feels kinder that way. A little softer. Less like it’s trying to hurt you. Someone somewhere feels something when they hear your name. Love is everywhere around us even when we don’t know it. I promise. When someone you love ends up far way from you, the love they have for you is brightening up wherever they are in the world. And somewhere deep down, you feel it. Even miles away. Even time zones away." heartcountry



Huonosti nukutun yön jälkeen on melko mukavaa käydä kuumassa suihkussa, vaihtaa ylleen puhtaat vaatteet, keittää kuppi kahvia sekä käpertyä takaisin peiton alle odottamaan auringonnousua. Hengähtää ja antaa väsymyksen ravistella vielä hetken, ennen kuin on noustava ja lähdettävä ulos maailmaan. Sillä vaikka olen monena päivänä lannistunut ja tullut kotiin murheisena siitä, että ahdistus ei ota kaikotakseen, aion silti yrittää. Ehkä tänään on se päivä.